Maatiaiskana

Suomalaisista pienkanaloista löytyy kanoja, joiden sukujuuret juontanevat aikaan ennen tehollisen tuotannon käynnistymistä maassamme. Näitä paikallisiin olosuhteisiin pitkän ajan kuluessa sopeutuneita kanakantoja kutsutaan suomalaisiksi maatiaiskanoiksi.

Alkuperäisrotujen säilytystoimintaa Suomessa hoitaa Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT).

Kuva. Suomalaisia maatiaiskanoja. Piirros Mikko Ilkan Kananhoito-kirjasta (1934)


Maatiaiskanan vaiheet

Alkuperäisistä kotieläinroduistamme uhanalaisimpia ovat itäsuomenkarja, lapinlehmä, suomenlampaan harvinaisemmat värimuunnokset (harmaa, ruskea ja musta) sekä maatiaiskana. Suomalaisen maatiaiskanan juuret juontavat ajanlaskumme alkuun, rautakaudella (300 - 1300 jKr.) oli kotieläinten pito maassamme jo vakiintunutta.

Täällä kanasta kehittyi paikallisiin olosuhteisiin sopeutuneita kanakantoja (kanakanta tarkoittaa tavallaan rodun sisäistä sukua). Alkuperäinen kana-aines on sitten vuosien saatossa osin risteytynyt lähialueiltamme myöhemmin tuotujen kanakantojen kanssa. Näiden jälkeläisiä ovat nykyiset maatiaiskanamme.

Kanatalous kehittyi omaksi tuotannonhaarakseen 1900-luvun alussa. Tuolloin kehitettiin linjaristeytyksiin perustuva kananjalostus puhtaiden rotujen rinnalle. Tämä sekä teknologian kehitys (keinohaudonta, sukupuolilajittelu ja valmisrehut) mahdollistivat suurien munamäärien haudonnan ja kasvattamisen. Maatiaiskana ei soveltunut näihin vaatimuksiin, vaan sai väistyä.

1960-luvulla vain harva pitäytyi enää maatiaiseläinkantoihin. Samoihin aikoihin heräsi kuitenkin jo myös säilyttämistarve. 1970-luvulla 'löydettiin' Savitaipaleelta, mummon mökistä muutamia yleisväritykseltään tummia kanoja, joiden hautomista poikasista sai alkunsa 'Savitaipaleen kana'. Savitaipaleen kana on nyt yleisin maatiaiskanakantamme, se on levinnyt kaikkiin Suomen maakuntiin menettäen samalla kuitenkin paikallisen leimansa.

Maatiaiskanakannat on nimetty löytöpaikkansa tai kantatilansa mukaan. Savitaipaleen kanan lisäksi tunnetaan mm. kiuruvetinen, piikkiöläinen, Alhon ja hämäläinen kanta.


Maatiaiskanakannat Suomessa

Suomesta löydetyissä maatiaiskanoissa on havaittavissa ulkonäön perusteella eroteltavia sukuja. Tällaisia toisistaan poikkeavia, paikallisiin olosuhteisiin sopeutuneita kanasukuja kutsutaan kanakannoiksi. Nämä kanakannat ovat alunperin tulleet maahamme eri aikoina ja eri suunnilta, joten niiden perimässä on ollutkin eroja. Elinympäristö (lämpötila, valon määrä, vuodenajat, maaperä ja kasvillisuus) sekä hoitomuoto ovat ohjanneet niiden kehitystä edelleen. Eri kanankannat on tärkeää tunnistaa ja pitää erillään jatkossakin.

Savitaipaleen kana



Savitaipaleen kana on yleisin maatiaiskanamme. Sen löytyi Savitaipaleelta 1974. Kanojen väritys oli musta, harmaa, ruskea ja miltei musta. Kaulahöyhenissä kanoilla oli kellertävänsävyiset kärjet. Kanojen jalat olivat joko harmaat tai vaalean ruskeat. Kukkojen väritys oli kaikilla kuten aapiskirjan kukoilla. Savitaipaleen kanaa on 1980 ja -90 luvuilla haudottu myyntiin mm. Haukiojan tilalla Eurajoella ja Ojanteen siitoskanalassa Vihdissä.

Kiuruvetinen kanta

Kiuruveteläinen Yrjö Luttinen piti maatiaiskanoja vuodesta 1963. Ensimmäiset kanat hän keräsi kahdelta tilalta nimeltään Huttumäki ja Naurisaho, Koivujärven kylässä Kiuruvedellä. Kanat olivat vaalean ruskeita, vaaleita ja mustia. Kanojen jalat ovat mustilla ja harmailla yksilöillä harmaat, ruskeilla ja vaaleilla yksilöillä vaaleat.

Piikkiöläinen

Turun läänin Kiskossa asuva Pirjo Aavaharju on pitänyt maatiaiskanoja vuodesta 1983. Ensimmäiset yksilöt hän hankki Piikkiöstä, josta kannan nimi, piikkiöläinen. Samaa kanakantaa on kuitenkin pidetty Kiskossakin jo Aavaharjun isoäidin nuoruudessa, lähes sata vuotta sitten. Lisäys on tapahtunut alussa luontaisesti, myöhemmin itse rakennetun hautomakoneen avulla.

Jussilan kanta, Lepolan kanta, 'valkeakoskelainen'

Iittalalainen Lepolan lintutarhan omistaja Timo Lepola hankki ensimmäiset yksilöt Valkeakoskelta, Äimälän kylästä, Viivi Jussilalta 1970-luvun lopulla. Jussilan kannan juuret juontavat ainakin 50 vuoden päähän. Kanta on Lepolalla kahtena eri linjana: musta ja kirjava. Kanojen jalat ovat aina tummat.

Horniolainen

Karkun pitäjän Hornionkylässä asuva Anna-Liisa Koivunen piti maatiaiskanaa vuodesta 1939 lähtien. Hän sai tuolloin, sodan syttyessä, naapurilta muutaman eläimen, jotka siitä lähtien säilyivät tilalla luontaisesti lisääntyen. Kanojen elämä harmaan hirsitalon pihapiirissä oli hyvin lähellä luonnon elämää. Talvisuojaa antoi puinen navettarakennus, kesäisin kanakatras siirtyi pihaa halkovan tien toiselle puolelle, valtaisan riihen kätköihin hautomispuuhiin. Kanat saivat lisääntyä vapaasti eikä kukkoja poistettu. Muninnan tärkeyttä ei koskaan painotettu ja ruokinta oli pitkälti kotovaraista. Emännän suhde eläimiin oli hyvin läheinen, jopa niin läheinen, että eläimet loppuaikoina asustivat samassa tuvassa. Elokuussa 1998 hankittiin Koivuselta MTT:lle kuusi kanaa ja 2 kukkoa, joiden iästä ei ollut tietoa. Kanat sijoitettiin Uudenmaan maaseutuopiston lintutarhalle Hyvinkäällä. Siellä näistä saatiin ensin hyvin heikosti poikasia. Muninta oli vähäistä ja hedelmöittyminen heikkoa johtuen ehkä sukusiitoksesta. Parin vuoden kuluessa eläinten yleiskunto kuitenkin koheni ja haudonta alkoi tuottaa tuloksia. Nyt on horniolaisia jo eri puolilla Suomea, mm. Lieksassa, Maalahdella ja Tohmajärvellä. Eläinten värityksen yleissävy on tumma, mutta vaaleita ja ruskeitakin yksilöitä on joukossa.


Luumäkeläinen, Malmin kana

Lappeenrantalaisen Malmin siitoskanalan nykyinen omistaja Juha Kuorttinen hankki ensimmäiset maatiaiskanansa 1970-luvun puolivälissä saadakseen ruskeita munia munivia kanoja. Eläinaines tuli siitosmunina Luumäen Sarvilahdelta apteekkari Sarvilahden kanalasta. Poikaset olivat väritykseltään mustia, harmaita, ruskeita ja kirjavia. Maatiaisen pito loppui kun ruskeita munia muniva ranskalainen jaloste tuli markkinoille. Loput maatiaiset päätyivät lähellä asulle Harri Heikkiselle, joka pitää niitä yhä jatkaen tilansa yli satavuotisia kananpitoperinnettä. Kanan höyhenpeite on pelkistynyt lähes yksinomaan musta-ruskeaksi. Kanalla on ruskea siipipeili, mikä herättää epäilyn yhteyksistä vanhaan Barnevelder-nimiseen kanarotuun.

Alhon kanta, Alhon keltainen, punainen itäsuomalainen

Alhon kanta on saanut nimensä kärköläläisen Pentti Alhon mukaan. Ensimmäiset yksilöt, kolme kanaa ja kukko, tulivat 1970 - 80 - lukujen vaihteessa hänen tädiltään Luopioisista. Alunperin kanat ovat Alhon mukaan kuitenkin 'Seiskarin kantaa' eli Savitaipaleelta lähtöisin olevaa ainesta. Eläinten väritys oli Alholle tullessa ruskeavoittoinen, mustaa ei esiintynyt. Höyhenpeite saattoi olla myös kauttaaltaan pilkullinen. Jalat olivat yleensä kovasimen harmaat. Jos keltajalkaisuutta satunnaisesti ilmeni, karsittiin nämä yksilöt pois. Eläimet olivat hautomishaluisia, mutta myös konehaudontaa harjoitettiin. Kannassa suoritettiin värivalintaa, jonka johdosta yleissävy nyt on vaaleampi ja punavoittoinen. Alhon kantaa saatetaan kutsua myös nimillä "Alhon keltainen" tai "punainen itäsuomalainen". Ketjusta, joka on johtanut Alhon kannan eriytymiseen Savitaipaleen kanasta puuttuu muutama lenkki. Kannat ovat väritykseltään ja olemukseltaan erilaiset, mikä saattaa johtua valinnasta.

Alhon kannan säilyttäjiä

www.tirlittan.com/kanala.htm
www.madmills.net/maatiaiskanat.htm


Ruotsalainen kanta

Pohjanmaalla Kokkolan seudulla sekä Torniojokilaaksossa pidetään ruotsalaiseksi kutsuttua maatiaiskanakantaa. Yksilöt ovat enimmäkseen väritykseltään identtisiä, kirjavan ruskehtavia, joitakin mustia ja pilkullisia yksilöitä lukuun ottamatta. Ne ovat ehkä hieman raskasrakenteisempia kuin muut maatiaiskanakannat, kehonmuodoltaan pyöreähköjä. Luonteeltaan ne ovat hyvin rauhallisia ja rohkeita. Ruotsalaisen maatiaiskananyhdistyksen (Svenska Lanthönsklubben) puheenjohtaja Ronny Olsson arvioi valokuvan perusteella kannan olevan todennäköisesti Åsbohöna. Risteytymiseen jonkun nykyjalosteen kanssa viittaavat tasainen väritys että raskaampi ruumiinrakenne.

Muita esille tulleita kanakantoja

Suomessa on rekisteröity toistakymmentä kanakantaa. Joukossa on nimettömiä, jotkut kannoista ovat mahdollisesti saman kannan eriytyneitä haaroja, jotka on matkan varrella nimetty uudestaan. Esimerkiksi rantsilalainen osoittautui kiuruvetiseksi ja jämijärveläinen Jussilan kannaksi. Onko hämäläiseksi kutsuttu kanakanta Tiitolan 1930-luvulla jalostama "Hämeen musta"?


Maatiaiskana - mainio kana


Koskivainion kartoitus (1993)

Rotutuntomerkit kertovat maatiaiskanan olevan hyvin vaihteleva ulkomuodoltaan. Väri vaihtelee mustasta lähes valkoiseen ja kaikkeen siltä väliltä. Helttojen tulisi olla pienehköt, sileät ja pyöreän muotoiset. Harja on pieni, yksinkertainen, mielellään pysty ja säännöllisesti sahalaitainen. Harkkoja on viidestä kahdeksaan kappaletta. Jalkojen väri vaihtelee kanojen värin mukaan. Mustilla kanoilla tyypillisintä on harmaat jalat, mutta myös muilla väreillä on harmaita jalkoja. Vaaleatkin jalat hyväksytään, joten jalkojen värin perusteella ei rajaa pysty vetämään. Selviä merkkejä muihin rotuihin sekoittumisesta ovat suuret riippuvat korvalehdet tai suuret ja ryppyiset heltat. Harja ei saa olla suuri ja silmillä roikkuva eikä kaksinkertainen. Ruusuharjat, tupsut ja töyhdöt sekä parta ovat merkkejä sekoittumisesta. Höyhenpuku ei saa olla poikkiraidallinen, etenkään harmailla yksilöillä. Punaiset pisteet tai juova jalkojen sivulla sekä viisivarpaisuus ovat vieraita ominaisuuksia. Jaloissa ei saa olla höyheniä. Pyrstökulma ei saa olla liian loiva eikä kanojen tulisi olla myöskään ns. oravapyrstöisiä.

Muuta maatiaiskanan luonnehdintaa

Maatiaiskana on kooltaan kannan sisällä tasainen, noudattaen tiettyä rotukehystä (ruots. rasram). Kantojen kesken voi olla kokoeroja, mutta yleensä maatiaiskana vastaa kooltaan kevyitä munijarotuja. Maatiaiskanoina markkinoidaan Suomessa valitettavasti muidenkin kanarotujen edustajia, useimmiten ruskeita munia munivia tuotantohybridejä. Risteytyminen muiden rotujen kanssa onkin ollut maatiaiskanan pahin vihollinen.

Maatiaiskanaa mainitaan elinvoimaiseksi ja pitkäikäiseksi, mutta nämä ominaisuudet saattavat olla alhaisen tuotostason ansiota. Maatiaiskanan muna on jalostamaton ja painaa vain 40-55 grammaa. Kylmänkestävyys on tullut testatuksi Suomen talvissa, mutta tautien vastustuskykyä ei ole tutkittu. Vaatimattomuus ravinnon ja olojen suhteen on sopeutumiskehityksen tulosta - sopeudu tai kuole sukupuuttoon.

Maatiaiskana jatkaa sukuaan usein omatoimisesti. Emokana hautoo ja hoitaa poikasensa huolehtien niiden lämmöstä, ruuanhaun opettamisesta sekä suojelusta. Hyvä emokana saattaa hautoa kahdetkin poikaset vuodessa. Maatiaiskana soveltuu kotitarvekanalaan, jossa sille ei aseteta liian kovia tuotantovaatimuksia ja osataan arvostaa sen lisääntymistaipumuksia.

Nykykanamme polveutuvat Intian viidakoissa elävistä punaisista viidakkokanoista, joita myös Bankiva-kana edustaa.
(kuva Mikko Ilkka 1916,
kirjasta Uusi kanahoitokirja 1934)


Maatiaiskanan suojeluohjelma


Säilytystoiminnassa on omat ongelmansa, koska eläviä eläimiä ei voi museoida kuten vanhat työkalut, vaan ne on säilytettävä elävänä ja vieläpä alkuperäisympäristössään. Olosuhteet pienissä maatilakanaloissa vastaavat ilman sen suurempia muutoksia säilyttämisympäristölle asetettuja vaatimuksia. Maatiaiskanat tulevat toimeen kotovaraisella rehulla ja tekevät kanataloudesta todella omavaraisen, poikasia myöten. Maatiaiskana onkin varteenotettava vaihtoehto omatarve- ja luomuviljelijän kanalassa. Maatiaiseläinten pito on myös imagoasia; pitkäjänteinen, maatiaiseläimiin keskittyvä kotieläintenpito antaa työlle lisäarvoa, joka ei ole rahassa mitattavissa.

Maatiaiskana sai oman suojeluohjelmansa vuonna 1998. Alkukartoituksessa löydettiin kymmenkunta kanakantaa. Tavoitteena on ollut luoda jatkuvasti täydentyvä verkosto maatiaiskanoja säilyttävistä ja lisäävistä tiloista. Nämä säilyttäjät lupaavat pitää maatiaiskanoja vähintään neljä vuotta ja lisätä eläimiä vuosittain. Muiden kanarotujen pitoa tilalla ei suositella. Säilytysohjelma pohjautuu yksityisten ihmisten aktiivisuuteen, joukossa myös muutama koulutila ja vaihtoehtoyhteisö. Mitään 'geenikanaloita' ei ole perustettu, joten ohjelman kustannukset yhteiskunnalle ovat vähäiset. Vuoteen 2003 mennessä oli ohjelmaan rekisteröity noin 130 säilyttäjää ja poikastuottajaa sekä viitisentoista kanakantaa. Maatiaiskana nauttii EU:n alkuperäisrotutukea vuodesta 2002 alkaen.

Säilytysohjelmaan voi liittyä ottamalla yhteyttä Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskukseen (MTT): tutkija Juha Kantanen, MTT, 31600 JOKIOINEN, puh. 03-4188 3626, juha.kantanen@mtt.fi tai Tiina Tuovinen, tiina.tuovinen@mtt.fi, puh. 03-4188 3624.

Syitä säilyttää alkuperäisrotuja

Maatiaiseläimet ovat osa kulttuurihistoriaamme siinä missä vanhat rakennukset ja kulttuurimaisematkin
Maatiaiseläimet ei kuitenkaan ole ainoastaan historiallinen jäänne, vaan niiden säilyttämistä tukevat monet taloudelliset ja jalostukselliset syyt
Paikallisiin olosuhteisiin sopeutuneilla eläinkannoilla saattaa olla ominaisuuksia, jotka osoittautuvat hyödyllisiksi olosuhteiden muuttuessa
- ilmasto-olojen lämpeneminen
- eläinsuojeluvaatimusten muuttuminen
- eläintautitilanteen huononeminen
- hoitomuotojen muuttuminen
- kuluttajakäyttäytymisen muuttuminen
Kotieläinjalostus perustuu nykyään pääasiassa risteytyksiin, alkuperäisen eläinmateriaalin ylläpitäminen on silti välttämätöntä, sillä vain puhtaat rodut ja eläinkannat takaavat edellytykset tuottaa risteytyksiä tulevaisuudessakin
Jalostus saattaa vaikuttaa terveyteen, hedelmällisyyteen tai eläinten käyttäytymiseen, alkuperäisrotuja voidaan käyttää kontrolliryhmänä jalostuksen edistymistä vertailtaessa.
Maatiaisrotujen avulla voidaan selvittää rotujen syntyä ja sukulaisuussuhteita
Jokaisella luonnon luomalla eläinlajilla on oikeus olemassaoloonsa riippumatta sen hyödyllisyydestä ihmiselle
Jokainen ihmissukupolvi on velvollinen huolehtimaan perinnöllisen muuntelun ylläpitämisestä ja jokaisella valtiolla on velvollisuus säilyttää omat kansalliset eläinvaransa
Geenejä on luonnossa testattu miljoonien vuosien ajan, enemmän kuin missään ihmisen suorittamissa kokeissa.



EU-tukea alkuperäisroduille

Maatiaiskanallakin on mahdollisuus EU:n alkuperäisrotutukeen vuodesta 2002 alkaen. Maatiaiskanan EU-tuki on ympäristötuen erityistukimuoto, jolla pyritään edistämään uhanalaisten alkuperäisrotujen säilymistä. Tuen edellytyksenä on, että:

- viljelijä on sitoutunut ympäristötukeen ja on alle 65-vuotias
- viljelijä on liittynyt MTT:n maatiaiskanojen säilytysohjelmaan ja noudattaa sen ehtoja (todistus)
- Maatiaiskanamäärä (kanat ja kukot yhteensä) on vähintään 20 eläintä.


Maatiaiskanojen tilaa kohti maksettava tuki vaihtelee eläinmäärästä riippuen 50-150 euron välillä. Maksimituen saa 60 eläimellä. Sopimuskausi on viisi vuotta. Haku tapahtuu muun tukihaun yhteydessä keväisin. Hakulomakkeita ja sopimusehtoja saa maaseutuviranomaisilta ja internetistä http://lomake.mmm.fi (erityistukilomakkeet).

Alkuperäisrotujen kasvattaminen on yksi ympäristötuen erityistukimuotoja (MMM)


Maatiaiskanalan olosuhteet ja maatiaiskanojen hoito

Maatiaiskanoja hoidetaan lajinomaisissa oloissa, ikkunallisessa lattia-kuivikekanalassa, jossa niillä on ulkoilumahdollisuus. Pienessä yksikössä yksilöt tuntevat toisensa, kanalassa vallitsee vakiintunut arvojärjestys. Hämyisät pesät takaavat munintarauhan. Ravinnon suhteen ei ole asetettu rajoituksia. Monet säilyttäjät ovat jo luomussa ja kotoista ravintoa suositaan muutenkin. Viljapohjainen rehu (kaura, ohra) valkuaistäydennyksellä vahvistettuna (piimä, kala, palkokasvit) käy maatiaiskanalle hyvin. Laidunkautena kana etsii itse osan ravinnostaan ulkoa. Puhdas vesi, kanankalkki ja sora kuuluvat kanalan perusrehuihin.

Maatiaiskanojen annetaan mielellään seurata luonnon kiertokulkua. Keväällä syntyy uutta elämää ja kesän kuluessa kasvaa untuvikoista aikuisia. Maatiaiskana alkaa munia 5-6 kuukauden iässä. Syyspimeillä pitävät yli kaksivuotiaat yksilöt munintatauon. Muninta käynnistyy uudelleen pian vuodenvaihteen jälkeen, mikäli kanoille annetaan keinovaloa. Monet säilyttäjät eivät oikeaoppisesti halua käyttää keinovaloa ollenkaan, mutta tämä johtaa muninnan loppumiseen loka-maaliskuun väliseksi ajaksi.

Maatiaiskanan säilytystoiminnassa suositellaan kanojen pidon jatkuvan samanlaisissa olosuhteissa kuin tähänkin asti. Talvilämpötila saa laskea kanan ohjearvoista (15-20º C) pakkaskausina jopa +5-10º C - asteeseen. Eläinsuojelullisesti lähelle nollalämpötiloja laskevat lämpötilat eivät ole puolusteltavissa, mutta maatiaisrodut ovat historiansa aikana tottuneet kestämään alhaisia lämpötiloja.

Maatiaiskanalassa tulee olla sekä kukkoja että kanoja. Mitä useamman vanhemmaisparin jälkeläisiä laumassa on, sitä monimuotoisempi perimä, joka siirtyy taas tuleville sukupolville. Suositus on, että vähintään joka viides eläin on kukko ja varakukko on mielellään pienessäkin kanalassa.


Terveydenhoito säilytystoiminnassa

Alkuperäisrotujen säilytystoiminta luottaa ensisijaisesti eläinten luontaiseen vastustuskykyyn. Yleisten olosuhdesairauksien esiintymistä vähentävät pieni yksikkökoko, alhainen eläintiheys ja luonnonmukainen hoito. Säännöllinen salmonellakoe kuuluu maatiaiskananpoikastuottajien vuosiohjelmaan, onhan salmonellan torjunta koko kotieläintaloutemme yhteinen haaste. Tuotantoperäisten tautien todennäköisyys on vähäisempi jalostamattomalla eläinaineksella kuin huippumunijalla. Talven yli auttavat hyvä yleiskunto, asiallinen hoito ja lajinmukainen ravinto. Maatiaiseläimen talvikauteen kuulu lepojakso.


Maatiaiskanaa sivuavaa toimintaa, kirjallisuutta ja linkkejä

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT)

Maatiainen ry, Stenbäckinkatu 10 A, 00290 HELSINKI
Puh. 09-477 5331, sähköposti maatiainen.ry@saunalahti.fi

perustettu v. 1989 säilyttämään ja edistämään kulttuurikasvien ja kotieläinten lajinsisäistä monimuotoisuutta sekä kulttuuriympäristöjä. Tavoite koskee yhtä hyvin vanhoja hyöty- ja koristekasveja, luonnonkasveja, alkuperäisiä kotieläinrotuja kuin kulttuurimaisemia.
Yhdistyksellä on alueellisia paikallisryhmiä mm. Kymenlaaksossa, Pirkanmaalla ja Pohjois-Karjalassa. Yhdistyksen jäsenmäärä on vajaa 2000.
Maatiainen - lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa

Maatiaiskana vaarassa kadota (Ympäristöuutiset 28.3.1999)


Crawford: Poultry Breeding and Genetics. Developments in Animal and Veterinary Science, 22. University of Saskatchewan, Canada. Department of Animal and Poultry Science: Elsevier 1990.

Hallander H.: Svenska Lantraser, deras betydelse förr och nu. Stockholm: Bokförlaget Blå Ankan 1989.

Hanegället. Svenska Lanthönsklubben, jäsenlehti.

Husdyr i Norden, vår arv - vårt ansvar. Årbok for Norsk Lantbruksmuseum 1992/93. Oslo 1993.

Koskivainio H.: Suomalainen maatiaiskana; rotukana vai sekarotuinen? Peltosalmen maatalousoppilaitos, Erikoistyö 1993.

Kotieläinten geeniainestoimikunnan mietintö (1983:76). Helsinki: Valtion painatuskeskus 1983.

Mason L.I.: Evolution of domesticated animals. Longman Group Ltd 1984.

Niemelä T.: Maatiaiskanan paluu - suomalaisen maatiaiskanan säilytysohjelma. Uudenmaan maaseutuopisto 1999.

Pulliainen E.: Kanan historia, biologia ja tuotanto. Oulun yliopisto 1987.

Ruotsalaista maatiaistoimintaa

Ruotsalainen maatiaiskanayhdistys